b l a h

Tämä päivä on saanut minut pitkästä aikaa epäilemään kykyäni olla osa tätä maailmaa. Syytän siitä ankeaa ja venähtänyttä psykologinistuntoa, sillä sain taas puolitoista tuntia selostaa sille naiselle kaikesta mikä elämässäni saattaisi olla sairasta tai epänormaalia.

Minulle tuli äkkilähtö kun tajusin tänään olevan 3. elokuuta, ja perseen näköisenä metrossa (! welcome to my new life) istuessani ajattelin vain että en jaksa olla enää sairas. Tuntuu että psyk. polilla ravaaminen (erityisesti tuo lääkärillä käyminen) vain ylläpitää sairaudentuntoani ja jonkinlaista itsesäälissä kellumista, vaikka en muuten ole siihen taipuvainen. Olen kyllä sitä mieltä että mielen sisäiset solmut täytyy käsitellä auki, mutta en usko että oireiluni vatvomisella voitetaan mitään. Tiedostan itsekin negatiiviset ahdistuksenpurkukeinoni, ja vastaanotan apua niiden poistamiseksi niin kauan kun avuksi ei tarjota automaattisesti nappeja. Olen vain voinut niin paljon paremmin tämän kuukauden aikana, kun minun ei ole tarvinnut käydä joka viikko muistuttamassa itseäni siitä että olen jotenkin vajaakykyinen.

Tämänpäiväisen käynnin tarkoitus oli täyttää jonkinlainen psykologinen testi, mutta kofeiinivajareissani kykenin puhumaan vain ympäripyöreitä eikä lääkäri tainnut saada vastauksia mihinkään, niimpä hän varasi minulle vielä yhden ajan. Positiivista oli, ettei hän tällä kertaa käyttänyt kertaakaan sanaa kaksisuuntainen mielialahäiriö!

Mur

Elossa takaisin reissusta. Tulin jo sunnuntaina mutta jotenkin sain heti buukattua viikon niin täyteen kaikkia "velvollisuuksia" etten ole ehtinyt bloggailemaan. Lisäksi vaikuttaa varmaan sekin että asun nyt 36 neliötä pienemmässä kämpässä eikä ole niin helppoa hommailla itsekseen koneella kun joku hääräilee aina lähettyvillä.


Matka oli kokemisen arvoinen kokonaisuus, vaikka jouduinkin tekemisiin sen faktan kanssa että en voi paeta ongelmiani lähtemällä tuntemattomaan ympäristöön. Vielä vähemmän pääsen niitä karkuun ympäristössä, jossa on ihmisiä. Kauniita, onnellisia, huolettomia ihmisiä, no, kuvitelkaa leirintäalue täynnä täydellisiä ruotsalaisia. Kuuntelin hentoja säveliä kesäillassa, kauneimmassa ympäristössä missä olen pitkiin aikoihin ollut, ja mietin miten selvitä ihmisyydestä. Muut tanssivat vaikka musiikki ei ollut erityisen tanssittavaa, minä halusin vain olla ilmaisematta olemuksellani mitään. Halusin kai olla kaiken yläpuolella turvassa, olla hillitty, hallittu, minimalistinen, etäinen. Kontrollissa.
Yllä kuvattua olotilaa voisi kutsua lukoksi, mutta toisaalta tunnen siinä oloni niin turvalliseksi etten haluaisi antaa sille noin negatiivissävytteistä nimitystä. Lukko napsahtaa päälle yleensä kun tunnen itseni jotenkin väärinymmärretyksi, loukatuksi tai kun joku puhuu syömisistäni, kuten tälläkin kertaa. Kerroin ystävälleni miten halusin taas murkinaa, niin se tokaisi että "sulla on kyllä varmaan alkamassa menkat (- - - kun syöt niin paljon)". Tunnen kuinka joku osa päästäni takertuu noihin sanoihin ja tavallaan hävettää miten en voi olla välittämättä tuollaisista kommenteista.
Oli hauskojakin hetkiä, mutta telttaretkillä sitä joutuu face-to-face varsinkin omien heikkouksien ja huonojen puolien kanssa. Useammin kuin kerran olin itku kurkussa jostain mitättömästä asiasta inhoten omaa yliherkkyyttäni. Toisinaan tunsin itseni hirviöksi. Kun olen yli puoli vuorokautta ihmisten seurassa, minusta tulee reviiriään vahtiva koiraeläin.

*

Olen turhautunut tämän blogini, tällä hetkellä erityisesti ulkoasun, kanssa.
Johtunee ehkä siitä, että olen viime päivät pakkailun lomassa taiteillut [salaiseen] toiseen blogiini layoutia ja tämä on siihen nähden jokseenkin kömpelö.

Siksipä postaan teille piristykseksi ihanan ja kauniin Audreyn ♥

Lauantai oli oikeastaan mukava kesäinen päivä, enkä joutunut kasvotusten epämiellyttävien ihmisten kanssa. Oli suorastaan mielenkiintoista nähdä joitain tuttuja ihmisiä päiväsaikaan, kun on tottunut näkemään heitä vain korkeammissa promillemäärissä joskus illan taittuessa yöhön.


Olen taas alkanut lukemaan erästä kirjaa, jota taisin hehkuttaa edellisessä blogissani, ja se on herättänyt kaikenlaisia ajatuksia; hyviä ja ehkä vähän huonojakin, vaikka sitä on vaikea myöntää. Siinä käsitellään elämäntapoja yleensä, vegaanista ja puhdasta ruokavaliota, ja no, laihdutustakin. Se on ehkä fiksuiten kirjoitettu ravintoa käsittelevä kirja mitä olen lukenut, varsinkin kun puhutaan kaikista niistä kemikaaleista mitä ruuan (erityisesti eläinperäisten tuotteiden) mukana kehoomme kulkeutuu, ja yritän suhtautua järkevästi siihen laihdutuspuoleen. Olla vähemmän mustavalkoinen, mutta sehän nyt on tavoitteeni muutenkin.


Edellisestä lauseesta huolimatta olen ajatellut muuttaa arkiruokavaliotani vegaaniseksi. Olen aina pitänyt veganismia todella mustavalkoisena tapana elää, mutta on kai parempi edes suosia sitä kuin elää lakto-ovo-vegenä seitsemänä päivänä viikossa, varsinkin nyt kun olen vakuuttunut siitä ettei ihmisen kuulu juoda maitoa tai syödä kehittymättömiä kananpoikasia. Katsoi asiaa sitten terveydellisestä tai eettisestä näkökulmasta.

Ehkä tänään

Koen etten ole ihan päässyt sisään bloggailuun niinkuin aiemmin, tekstin tuottaminen on väkinäistä ja ajatus katkeilee tuon tuosta. Sinällään normaalia, sillä hunajaa-aikoina raapustelin tuntemuksiani ylös parhaimmillaan joka päivä, ja opin ilmaisemaan itseäni kirjallisesti varsin sujuvasti. Tällä hetkellä kirjoittaminen vie enemmän aikaa koska päässä lyö tyhjää suurimman osan siitä ajasta kun kirjoituslomake on auki. Huoh. Toivottavasti tekstiäni ei ole tuskaisen vaikea lukea, uskon kuitenkin että kehityn päivä päivältä  kohti sitä samaa pistettä missä ennen olin.

b o w i e ♥

Olen tänään menossa kavereiden kanssa ulos, jonnekkin missä on ihmisiä. Ei huvita, mutta pakotan itseni;


entä jos minun on tarkoitus mennä
entä jos elämäni muuttuu tänään
entä jos tapahtuu jotain erityistä
entä jos kadun, jos jätän menemättä
pakko mennä


Ajatuksia, jotka valtaavat pääni aina kun joku pyytää minua johonkin. Pakko.
Sitten käyn suihkussa, harjaan hiukseni (ne jotka tulivat postiluukusta eräs kaunis päivä), kiharran ne,
kiinnitän ne, lakkaan kynteni, puuteroin kasvoni, rajaan silmäni, värjään ripset, muotoilen kulmat, 
lisään aurinkopuuteria ja poskipunaa. Menen vaatekaapille; nappaan miellyttävän vaatekappaleen
tai vaihtoehtoisesti itken. 
Lähden, olen joko ali- tai ylipukeutunut, hermostuttaa, tapaan ihmisiä, he esittävät minulle kysymyksiä joihin en halua vastata. 
Syön roskaa ihan vaan siitä sosiaalisesta paineesta, eikä se edes kaduta. Paitsi ehkä sitten kotona, kun tajuaa
ettei mikään ollut taaskan sen arvoista.


Ehkä tänään kaikki menee toisin.

face the facebook phobia

Olen lähiviikkojen aikana ollut rohkeampi, 
ehkä sen takia, että se on ainoa tapa mennä eteenpäin.
Elämä on pakottanut minut ottamaan niitä minimaalisia riskejä,
joita en aiemmin olisi uskaltanut ottaa.


Olen uskaltanut mm. päästää hiljalleen irti facebookfobiastani ja tavannut ihmisiä, joiden olen pelännyt aiheuttavan minussa oksennusreaktion (mutta ei, en edelleenkään harrasta oksentelua). Kuten olen sanonut, pelkään FB:ssä kaikkea sitä informaatiotulvaa ja asioita, jotka olisin mielihyvin jättänyt kuulematta. Koko sivustohan on niitä tulvillaan. Ehkä olen lähtenyt pakoon myös sitä sosiaalista minääni, sitä joka on iloinen, aktiivinen, vaikuttaa huolettomalta, tarvitsee vain harvoin muiden tukea, mutta auttaa muita mielellään, on aina parhaat päällänsä ja muutenkin hieman ylilaittautunut. Sitä, joka tekee asioita extemporé ja jonka kanssa on hyvä syödä Ben & Jerry'siä. Tämä minä tuli tänään naamakirjan kuvissa vastaan, enkä ole koskaan katsonut kuvia itsestäni niin vierain silmin.
Ensinnäkin, minulla oli koko alkuvuoden päällä hirveä pakkomielle laittautumiseen. En osaa selittää sitä itsekkään - jotenkin vain tuntui, että minun pitää verhoutua kaikkiin niihin "ulkoisiin osiin" (tekoripsiin, piilareihin, hiustenpidennyksiin jne.) ja että peilin edessä käytetyt tunnit olivat parasta terapiaa. Mutta se taisi olla juuri toisin päin, se oli vain pakonomainen ahdituksenpurkukeino, mutta ei kovin kehittävä sellainen. Olen sitä paitsi aina tykännyt luonnollisemmasta lookista itselläni, joten en tiedä miksi minun oli siitäkin huolimatta pakko käyttää pynttäytymiseen x määrä aikaa ja vaivaa. Kai sekin oli vaan joku syömisoireilun korvike.
En myöskään ymmärrä, miten jaksoin olla sosiaalisesti niin aktiivinen ja juosta happeningistä toiseen. Esimerkiksi hiihtolomalta löysin kuvia kolmista pippaloista. Mihin tarvitsin niitä kaikkia juhlia, ihmisiä? Kaikki tuo tuntuu nyt niin vieraalta. Tuntuu, että järjestin suurehkot synttärinikin vain jotta mahdollisimman monella olisi kivaa, en kuitenkaan tullut ajatelleeksi ettei täyteen vedetty tupa ollut ihan sitä mitä minä itse kaipasin.


And all the fat-skinny people, and all the tall-short people
And all the nobody people, and all the somebody people
I never thought I'd need so many people


Poistin kuvia rankalla kädellä ja jotenkin toivon, ettei minun tarvitse törmätä tuohon elämänvaiheeseeni uudestaan. En halua juosta paikasta toiseen ehtimättä ajatella tekemisiäni tai sanoamisiani. En halua olla se johon törmää joka pippaloissa tahtomattaankin (ts. tyrkky jokapaikanhöylä). Mieluummin vietän enemmän kotipäiviä ja keskityn pysyviin asioihin ja siihen mitä oikeasti olen. Silläkin uhalla, että olisin ihmisten mielestä jotenkin vaikeammin lähestyttävä.

Olen lähinnä odotellut malttamattomana ensiviikkoa, nimittäin uuteen asuntoon muuttaminen on ♥. Olen tehnyt sisustussuunnitelmia, pakkaillut vähän ja saanut äidinkin innostumaan Tord Boontjen valaisimista. Hän on luvannut ostaa minulle jo kauan kinuamani Icarus-lampun:

just love it

Time may change me, but I can't trace time

Lähipäivinä on tuntunut, että ehkä muutosten tuulet löytävät minunkin elämääni pikkuhiljaa.

Muutto on konkretisoitunut lattialla lojuviksi pahvilaatikoiksi ja heti muuton jälkeisenä päivänä lähden parin ystävän kanssa koettelemaan ruotsinkielentaitojani festareille Ahvenanmaalle. Kaikki uusi otetaan mielihyvin vastaan, sillä uusilla asioilla on taipumus poikia lisää uusia asioita = muutoksia!

Tietynlaista vaihtelua toi myös tämänpäiväinen psykiatrilla käynti, sillä tavallisten lääkereseptien vekslaamisien sijasta tämä väliaikainen lääkäri keksi jostain ottaa puheeksi kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja tutkia perinpohjin jos sellaisesta voisi tapauksessani puhua. Itse en tunnista varsinaisia manioita, mutta masennus ja neutraali olotila kyllä vuorottelevat jaksoittain. Täytetään ensi kerralla joku kaavake aiheesta, mutta lääkärikin alkoi kuulostaa vähän epäileväiseltä kun kerroin ettei vakavaa maanisuutta ole esiintynyt.

Ihmetyttää vaan kun jossain vaiheessa (ennen kuin päästiin edes puhumaan syömisistä) lääkäri innostui selittämään, että "jos et olisi jo aloittanut terapiasuhdetta täällä [syömishäiriöihin keskittyneellä psyk. polilla], sinut voisi hyvin siirtää vaikka tavalliselle psykiatriselle polille!" ... Tässä vaiheessa päätin vain hengittää syvään. Mistä hemmetistä lääkäri päätteli, että syöminen ei ole minulle enää big issue tai että en tarvitse siihen tukea?  No, tietenkin tästä normaalista, pehmeästä ulkomuodosta, mutta aika asiantuntematonta vetää tuollaisia johtopäätöksiä sh-polilla. Myöhemmin hän ikäänkuin ohimennen kysäisi, onko syömisen kanssa vieläkin ongelmia.

Hän oli ihan mukava muuten, mutta tuollaiset ajattelemattomat ilmaisut nakersivat väkisinkin luottamusta. Ja tosiaan, hän on vain väliaikaisesti lääkärinä tuolla. Onneksi.

m niin kuin morkkis

Kuten jo deletoimassani postauksessa selostin, perjantai juhlineen ei ollut katastrofaalinen, muttei myöskään brilliantti. Ehkä olen päässyt vähän eteenpäin, ajatukset ovat siirtyneet poispäin Entisestä.


Tämä päivä on mennyt syödessä törmättyäni suurimpaan ristiriitaani. Nimittäin yhtä paljon kuin pelkään lihomista tai edes tähän painoon jämähtämistä, pelkään sitä, että ystävät huolestuvat minusta. Ensinnäkään en halua näyttää heille, että olen vaarassa sairastua uudestaan (heidän silmissäänhän olen varmasti terve ja ruokahaluinen), varsinkaan, kun ystäväpiirissä on sh-taustaisia tapauksia. Ahdistun itse muiden laihdutusyrityksistä ja ihan vain nirsoiluistakin, joten minusta tuntuu välillä mahdottomalta olla se ilonpilaaja, kun joku keksii että hei leivotaan pullaa. Tavallaan tiedän, että on järjenvastaista syödä muiden odotusten mukaan, mutta oma ahdistukseni kasvaa aina niin merkittäväksi kun huomaan seurueessa jonkun laihduttavan, etten halua ottaa edes riskiä, että asettaisin ystäväni samaan asemaan. Joten, kun kaveri tänään huudahti että ostetaan edes jätskiä!, se oli menoa tältä päivältä. Toisaalta tulin siihen tulokseen että jatkossa minun on joko a) pidettävä huolta että muiden ihmisten läsnäolo ei vaikuta syömiseeni tai b) vähentää hengaamista sosiaalisissa tilanteissa. On turha edes sanoa kumpi keino olisi järkevämpi, mutta tehokkuus onkin sitten ihan eri juttu.


Huomasin juuri, etten kestä syöpöttelystä seuraavia fiiliksiä, joten seuraavat herkut syön vasta uudessa kämpässä puolentoista viikon päästä. Se on minulle pitkä aika, sillä laihimpinakin aikoina herkkuja meni kerran viikossa ja nyt olen tottunut vieläkin possumpaan elämään. Lisäksi muuton jälkeisenä päivänä lähden parin ystävän kanssa reissuun, josta haluan selvitä mieli mahdollisimman ehjänä. Tiedän, että tulen matkalla paremmin toimeen itseni kanssa kun minun ei tarvitse miettiä edellispäivien syömisiä vaan voin olla niihin tyytyväinen.

47

Päähäni on iskostunut luku 47.

Se ääni päässäni on kehottanut minua kaiken aikaa pyrkimään takaisin 47:n. Myös silloin, kuin olin terveimmilläni, vaikka ääni olikin hiljaisempi niihin aikoihin.

Kuulin tänään äidiltä, että 47-kiloisena olin ruma. Hän on aina kehunut myös ulkonäköäni, mutta nyt hän myönsi että olin ruma tai ainakin että se oli rumaa. Outoa, sillä kaipaan niitä aikoja, sillä ihmiset koko ajan reagoivat ulkonäkööni sanomalla että olin kaunis. Sanovatko ihmiset niin oikeasti vain säälistä? Koska ajattelivat, että syömishäiriöisen itsetunto tarvitsee jatkuvaa kehumista?  Äidin mukaan ihoni oli kuulemma kuin vanhuksen ja käsivarsillani oli ohut lanugo-turkki.  Minä en vaan voi uskoa noita edellisen lauseen väittämiä, en koskaan ollut niin laiha. Äiti tietää, että minulla on edelleen jokin pakkomielle lukuun 47, joten ehkä hän haluaa vain liioitella silloisia ongelmiani, jotta en laihduttaisi itseäni samoihin mittoihin? Vai olenko todella ollut niin sairas, etten ole sitä täysin itse edes jälkikäteen tajunnut?

Saan välillä mieleeni välähdyksiä, mutta en tiedä ovatko ne välähdyksiä todellisuudesta vai jotain vainoharhaisuuteni tuotetta. Niiden välähdysten aikana mietin sitä mahdollisuutta, että olisin uppoamassa uudestaan syömishäiriön suohon ja huomaan jotain hälyttäviä ajatuksia, jotka kulkevat samaa rataa kuin kolmisen vuotta sitten sairastuessani. Esimerkiksi minusta on alkanut tuntua, että ruumiinkuvani on vääristynyt - mikä on sinällään erikoista, sillä se ei ollut mielestäni edes sairaimmillani kovin vääristynyt - en loppuenlopuksi (nelosella alkavassa painossa ollessani) nähnyt itseäni läskinä vaan ruualla leikkiminen tyydytti enemmänkin kontrollintarvetta kuin tarvetta laihduttaa läskiä pois. Mutta ns. "paranemisen" ja "painon normalisoinnin" lähtiessä käyntiin, yli 10 kiloa sitten tunsin itseni ihan yhtä läskiksi kuin nytkin (=läskiksi!). Toisaalta elämän potkiessa päähän tunnen taas olevani se hatara, tuskin pystyssä pysyvä tyttö, ja se saa ryhtinikin lysähtämään. Näyttää varmaan kamalalta, kun tälläinen normaalipainon keskijanan yläpuolelle sijoittuva tyttö lysähtää kasaan leikkimään kävelevää luukasaa, tuntuu kuin se olisi automaattinen reaktioni vastoinkäymisiin.


Huomenna on lähtö mökille, ja sitä en muistanut ottaa huomioon suunnitelmaa tehdessäni. En usko, että tulee ongelmia, yritän syödä tarpeeksi mutta "turvallista", juhannusaattona voin sitten toivottavasti rauhallisin mielin suoda itselleni keskikesän herkkuja ja testata La rossa-vegaanimakkarat <:


Hyvää ja rentouttavaa juhannusta!

Salaisuus

Askarruttaa, joten ajattelin kertoa teille ajatuksiani

Pelottaa todella, että minut tuomitaan tämän blogin takia, 

että olen jotenkin

epäonnistunut

antanut periksi

parantumisessa siis.

Haluan vain pysyä elossa ja sietää itseäni

kirjoitan mitä ajattelen.

En minä vapaaehtoisesti ajattele mitä syön tiistaina (on lauantai)

mieluummin olisin säätämättä itselleni sääntöjä

mutta pelkään mitä tapahtuu ilman niitä.

Ehkä minun ei pitäisi kirjoittaa niitä tänne? Vaan mistä sitten voisin seurata omia ajatuksiani?

Selviytymisstrategia

Ensiviikolla on juhannus + siskonpoikani syntymäpäivät. Syntymäpäivien tarjoilussa minut on varmaan huomioitu kasvisvaihtoehdoilla (ne järjestetään siis vuokratussa tilassa, ruuat tilattu jne.) joten en viitsisi ruveta hankalaksi juuri nyt - olenhan tähänkin asti syönyt ihan kiltisti kaiken mitä minulle on tarjottu ja enemmänkin. Ja tosiasiassa keskiviikkona on varmaan jo sellainen henkinen nälkätila meneillään että vaikka minua ei olisi huomioitu tarjoilussa niin söisin siellä kinkkupiirakan reunoja ja marenkeja ihan vaan syömisen ilosta. Itsekurini on vielä jalostuttava paljon, jotta se olisi entisellään.

Juhannus taas on lempijuhlani. Tai ainakin itsepäisesti väitän sen olevan, vaikka viime vuosina se ei ole täysin minua vakuuttanut autuaasta ihanuudestaan. Silloin mennään veljen ja hänen ex-vaimonsa (kutsun häntä nyt randomisti kirjaimella R) mökille samalla porukalla kuin aina, leikitään ehjää perhettä (sellaista kuin ennen veljeni ja R:n eroa), pelataan Yatsya, ja ennen kaikkea SYÖDÄÄN. Mökki on minulle se paikka jossa voin unohtaa olevani millään tapaa sairas. Olen normaalien ihmisten kanssa. Teen normaaleja asioita, autan muita, en ehdi juurikaan ajatella omia murheitani. Mökillä ei myöskään asiat muutu niinkuin kaupungin todellisuudessa. Kaikista rauhoittavin tekijä on kuitenkin R. Hän on aina valmis tukemaan ja huomaa helposti, jos minulla on jokin huonosti. Hän huomasi ensimmäisten joukossa kun muutama vuosi takaperin olin laihtunut, vaikkei hän silloin vielä työskennellytkään syömishäiriöisten parissa (oops, tunnistettavaa informaatiota). Hän myös syö ihanteellisen normaalisti. Erittäin järkevästi, mutta suo itselleen makuelämyksiä juuri sopivasti. Hänen seurassaan saan olla heikko ja jo se antaa minulle voimia olla vahva ja huoleton. Voi tätä ylistystä, olen vain niin kiitollinen että hän on ollut elämässäni, vaikka nykyään entistä vähemmän.

Mutta NYT ahdistaa seuraava viikko. En voi olla rauhallisin mielin ja nauttia ruuasta mökillä jos en jotenkin kompensoi keskikesän porsasteluja. Siksi ajattelin tehdä jonkinlaisen alustavan suunnitelman näille neljälle päivälle joiden kuuluisi mennä kevyesti + torstaille. Tästä ei ole tarkoitus saada muiden kuin itseni selvää <:

L A U A N T A I (tänään)

kevyesti! 

syödyt:

1200: 1 annos soijarouhe-lipstikkakeittoa

+ pieni täysjyväpatonginpala

tuorejuustolla

+ kaakao (rasvattomaan maitoon,

1tl kaakaota, 1tl vaniljasokeria)

1500: maitokahvi

1 minttusuklaamakeinen

ilta:

[ ] 1 näkkäri

  [ ] 1 riisikakku

[ ] hedelmä ?

TAI

[x] lämmin leipä kasviksilla + juustolla

S U N N U N T A I 

enemmän hiilareita

aamupala

[ ] kerrosviili/tuoremehua

[x] leivänpala levitteellä

lounas

[x] lipstikkakeittoa

[x] kaakao

päivällinen

[x] keitettyä riisiä ja kananmunaa

iltapala

[x] hedelmä

+ 1 kahvi, teetä?

M A A N A N T A I

enemmän hiilareita

aamupala

[x] leivänpala levitteellä

[x] rasvaton luonnonjugurtti

[x] tuoremehu

lounas

[ ] perunamuussia, pinaattikastiketta ja vihersalaattia

(papuja yms.?)

[ ] kaakao

Söin pastavihersalaattia.

päivällinen

[x] sama kuin lounas/salaattia

iltapala

[/] dippattavia: porkkanaa, kaalia, kurkkua

[ ] vähärasvaista maustettua kermaviiliä

T I I S T A I

kevyesti!

aamupala

[x] rasvaton luonnonjugurtti +

[ ] alle 1 tl hunajaa

[x] tuoremehua?

lounas

[ ] vihreä salaatti pastalla

(tee valmiiksi sunnuntaina ja pistä maustumaan)

kahvia & teetä !

iltapala

[ ] 2 lämmintä leipää kasviksilla ja juustolla

+ 1 hedelmä?

vatsa- ja reisilihasliikkeet joka päivä.

Keskiviiikko: siskonpojan synttärit

T O R S T A I:

About Start-listan mukaisesti.

Ja nyt haluaisin sanoa että tein tämän puhtaasti itseäni ja tätä tilannetta varten.

Tiedän että monille on ahdistavaa lukea ruokamääriä mutta tämä blogi on edellistä itsekkäämpiin tarpeisiin perustettu, sillä haluan blogin avulla seurata ajatusteni kulkua/kehitystä pidemmällä aikavälillä ja kirjoittaa rehellisesti ajatukseni olivat ne minkä laatuisia tahansa. Toivon tietenkin ettei tästä koidu kenellekkään ylimääräistä ahdistusta.

Tiedän, että ravitsemuksellisesti ei ole hyvä syödä juuri noin^, mutta tuo lista on minun tapani selvitä järjissäni juhannukseen, jotta voisin siitä nauttia kuten aina ennenkin. Olen erittäin pahoillani, jos aiheutan jollekkin käyttäytymiselläni pettymyksen, mutta en tähän hätään keksi muuta tapaa selvitä.

Edit: Taisin muuten lopettaa viime postauksenikin samaan aiheeseen. Alkaisikohan nyt asia olla selvä... (---:
Edit II: Jouduin vaihtamaan maanantain ja tiistain suunnitelmat keskenään, koska maanantai on hyvin pitkä päivä (jouduin heräämään kuudelta), joten en yksinkertaisesti pysyisi tolpillani noilla määrillä. Tiistaina voin sitten hyvin syödä maanantain suunnitelman mukaan.

Selvennys

Välillä tätä blogia kirjoittaessani mua häiritsee yksi seikka. Tunnen että siellä ruudun takana on/tulee olemaan ihmisiä, jotka ovat lukeneet parantumismyönteistä blogiani ajoilta kun jaksoin suhtautua ruokaan vähän positiivisemmin ja kehittävämmin, ja jotka nyt ajattelevat että olen epäonnistunut tai antanut periksi sairaudelle. Haluan kuitenkin sanoa, että tähän ruokakeskeisyyteeni ja kaikkeen siihen ahdistukseen mistä kirjoitan blogiini on kyllä ihan syy. Kelläpä ei olisi, mutta jostain syystä halusin vain muistuttaa.


Minulla on viimeiset kaksi kuukautta ollut henkisesti niin paha olo, etten ole koskaan, edes pahimpina syömishäiriöaikoinani, kokenut samanlaista. Ensimmäistä kertaa elämänhaluni ja motivaationi jatkaa elämää on todella alhaalla. Päiväni ovat menneet epätoivossa ja miettien minkäänlaista tapaa selvitä ahdistuksesta. Voitte ehkä arvata loput.
Kaikki alkoi siitä, kun jouduin taas? face-to-face suurimman pelkoni kanssa. Enkä ollut siihen todellakaan valmis. Jouduin hylätyksi, käsitykseni mukaan vielä näiden päästäni löytyvien vajavaisuuksien takia. 
Olen kykyjeni mukaan yrittänyt aktiivisesti parantaa oloani. Olen lukenut elämänasenneopuksia ja pakottanut itseni sosiaaliseen toimintaan. Mikään ei tunnu miltään. Mikään ei tunnu auttavan. Silti minun on pakko saada tämä ahdistus pois, sillä en voi elää sen kanssa, mutta en voi myöskään ajatella kuolemaa läheisteni takia. He ovat saaneet kestää jo tarpeeksi, ja tiedän, että monet heistä syyttäisivät itseään.
Joten ehkä tämä valottaa miksi käyttäytymiseni on vääristymään päin. Yritän vain selvitä. Niin kauan kun olen hengissä tämä tapa purkaa ahdistusta palvelee tarkoitusta.

Andy <3

Kesäloma = katastrofi?

Tottakai olen odottanut kesälomaa, mutta nyt alle viikon kestäneenä se on näyttänyt varjoiset puolensa ja osoittautunut potentiaaliseksi katastrofiksi. Oikeastaan minua pelottaa. Tulevaisuus, ihan vain jo huominen; en halua siitä samanlaista hikistä kaloreilla kuorrutettua ahdistusloukkua kuin tästä päivästä.


Vaikeaa olla. 
En viihdy ystävien seurassa: he eivät tajua. Asetan heidät ja itseni vain turhautuneeseen olotilaan kun yritän valottaa mikä minua vaivaa. He eivät ole kokeneet samaa. Sen sijaan he elävät huolettomasti, kuten kuuluukin ja heillä käy vain harvoin mielessä esimerkiksi se, miltä tuntuisi jos olisi jatkuva ahdistus päällä. Sitä A pohti ääneen sunnuntaina aamupalalla, kuin pieni ihmettelevä lapsi, ja minä huokasin.
En viihdy yksin. Yksin on alkanut taas tarkoittaa samaa kuin "kaksin syömishäiriöpeikon kanssa". Silloin tällöin mukaan lyöttäytyy muitakin peikkoja. Itseinhopeikko, jota en ennen edes tuntenut (tai tunnistanut), en edes anorektisena kautena. 
Yksin en juurikaan pysty syömään. Nämä lomapäivät, jotka olen viettänyt yksin (2-3 päivää), olen maannut ja odottanut, että äiti tulisi kotiin tarjoamaan jotain järkevää ruokaa. Tuntuu väärältä ottaa/valmistaa itselleen ruokaa, nähdä vaivaa sen eteen että syö.
Tänään kävi niin, että minua alkoi ahdistaa myöhäinen ateriani sen verran, että lähdin Alepaan täydentämään "epäonnistumiseni" ostamalla jäätelöä ja pizzaa. Ehkä olisin vähemmän huolissani, jos kaikki lomapäivät olisivat menneet yksin kotona kituuttaessa, mutta kun viikonloppuna olin kavereiden kanssa syöppölomalla siellä isäni talolla.


Olen puun ja kuoren välissä. Yksin koen jatkuvaa painetta yrittää olla vähempi syrjäytynyt. Ihmisten kanssa taas tunnen itseni epäonnistuneeksi ja sairaaksi.


Anteeksi sekava teksti. Kirjoittaminenkin on tuntunut lähiaikoina haastavalta.

k c a l s ?

Kuinka monta kertaa olenkaan kuullut, ettei kaloreilla ole mitään väliä.
Olen itsekin ajatellut niin tässä välillä, kun olen ollut "tervehtynyt".
Mitä järkeä on käyttää tolkuttomasti aikaa ja energiaa laskutoimituksiin, jotka todennäköisesti menevät päin honkia? On todella vaikeaa laskea kalorit luotettavasti ilman keittiövaakaa, ja äitini on aikoinaan luvannut eräälle ystävälleni ettei sellaista meidän talouteemme koskaan tule, minun mielenterveyteni tähden.

Mutta kun painoa on tarkoitus laskea, ei mielestäni ole parempaa tapaa pitää tavoitetta mielessä kuin kaloreita laskemalla. Jos ne laskee joka päivä, joutuu joka päivä kohtaamaan valintansa ihan face-to-face, vaikka luvut olisivatkin vain suuntaa-antavia. Inhoan naisten ikuisia "pukuhuonekeskusteluja" kaloreista, mutta oman pääni sisällä ja täällä blogissa on minusta aiheellista käsitellä niitä; en ole tyytyväinen itseeni tämän kokoisena, joten minun on alettava tositoimiin ja kalorilaskuri on varteenotettava työkalu.

Tänään olen syönyt hyvin järkevästi, määrällisesti aika paljon, mutta ihan hyvälaatuista arkiruokaa. Määräkään ei paljoa ahdistele, sillä tänään on tanssiharjoitukset kuten jokaisena päivänä aina sitten näytöspäivään, eli lauantaihin, asti.


kcals 1135
kulutus tulee varmaan olemaan jotain 2300 luokkaa tänään,
mutta täytyy ottaa huomioon että kello on vasta kolme

En ole enää henkari

Odotan suurta motivaatiota ja varmuutta siitä, että en tule koskaan hyväksymään itseäni tämän kokoisena. Silloin voisin vain keskittyä ja paahtaa suoraan kohti tavoitetta, kuten pari-kolme vuotta takaperin.
Joka toinen hetki olen valmis lukittautumaan neljän seinän sisälle vain ulkoisen pehmeyteni vuoksi ja joka toinen hetki mietin, että ehkä sittenkin siedän itseäni tällaisena tai yksinkertaisesti että on parempi olla terve kuin laiha, joten miksi en sallisi itselleni nautintoa x. (x=ruokaa) Joskus lyön läskiksi (=ahmimisen lievempi muoto) tässä vaiheessa, joskus taas siirryn suoraan seuraavaan vaiheeseen eli entistä rankempaan itseinhoon ja ruoka-ahdistukseen.

Terapeuttini on sitä mieltä, ettei minun pitäisi laihduttaa, ei vaikka (ajattelen että) se tekisi minut tyytyväisemmäksi. Ja jos se ei ole jo valjennut niin minulla on teille yllätys: en enää ole lähelläkään alipainon rajoja, vaan normaalin keskirajan yläpuolella. Minun tulisi vain työskennellä mieleni kanssa kunnes hyväksyn sen että kaikista kauneimmat vaatteet eivät näytä hyvältä päälläni ja tulen toimeen pömppövatsani kanssa, jota olen inhonnut 2-vuotiaasta lähtien. Minä en oikein ymmärrä, miksi pitää itsensä sen kokoisena, että on vaikeampi löytää istuvia vaatteita? Varsinkin kun oman tyylin kehittäminen on minulle henkireikä.

Back to basics

_en edelleenkään osaa syödä

_olen aina liikaa tai liian vähän (tällä hetkellä liikaa)

_tunteet ohjailevat syömisiäni

_fysiikkani ON erilainen; se ei suodata kaikkea sitä paskaa kuten normaalisti pitäisi = tuplasti töitä


Hei vaan, siinä itselleni muistutuksena lista karuista totuuksista. En jaksanut enää taistella bloggaamisen houkutuksia vastaan, vaikka joskus tuntuukin että tämä on oiva tapa lietsoa ei-niin-terveitä ajatuksia. Ja kyllä, olen se sama konvehti, joka kirjoitti tätä blogia. Oli ikävä. Mutta, tarkoituksenani on toteuttaa se sama viaton toive kuin aiemminkin; tehdä itsestäni vähän siedettävämpi, sopivampi, olla ei-liikaa, olla itseeni tyytyväinen. Minulla on ollut kyseinen toive ennenkin, ja silloin se johti 33% painonpudotukseen ja rikkoutuneeseen mieleen; katsotaan mitä nyt tapahtuu.


Riski sairastua uudestaan on suuri. Mutta en myöskään kestä pääkoppaani hiljalleen kerääntyvää itseinhoa; se ei ole sen terveellisempää. En pääse siitä eroon tämän kokoisena. Asialle on siis tehtävä jotain, mahdollisimman tervein keinoin tietysti.