Kesäloma = katastrofi?

Tottakai olen odottanut kesälomaa, mutta nyt alle viikon kestäneenä se on näyttänyt varjoiset puolensa ja osoittautunut potentiaaliseksi katastrofiksi. Oikeastaan minua pelottaa. Tulevaisuus, ihan vain jo huominen; en halua siitä samanlaista hikistä kaloreilla kuorrutettua ahdistusloukkua kuin tästä päivästä.


Vaikeaa olla. 
En viihdy ystävien seurassa: he eivät tajua. Asetan heidät ja itseni vain turhautuneeseen olotilaan kun yritän valottaa mikä minua vaivaa. He eivät ole kokeneet samaa. Sen sijaan he elävät huolettomasti, kuten kuuluukin ja heillä käy vain harvoin mielessä esimerkiksi se, miltä tuntuisi jos olisi jatkuva ahdistus päällä. Sitä A pohti ääneen sunnuntaina aamupalalla, kuin pieni ihmettelevä lapsi, ja minä huokasin.
En viihdy yksin. Yksin on alkanut taas tarkoittaa samaa kuin "kaksin syömishäiriöpeikon kanssa". Silloin tällöin mukaan lyöttäytyy muitakin peikkoja. Itseinhopeikko, jota en ennen edes tuntenut (tai tunnistanut), en edes anorektisena kautena. 
Yksin en juurikaan pysty syömään. Nämä lomapäivät, jotka olen viettänyt yksin (2-3 päivää), olen maannut ja odottanut, että äiti tulisi kotiin tarjoamaan jotain järkevää ruokaa. Tuntuu väärältä ottaa/valmistaa itselleen ruokaa, nähdä vaivaa sen eteen että syö.
Tänään kävi niin, että minua alkoi ahdistaa myöhäinen ateriani sen verran, että lähdin Alepaan täydentämään "epäonnistumiseni" ostamalla jäätelöä ja pizzaa. Ehkä olisin vähemmän huolissani, jos kaikki lomapäivät olisivat menneet yksin kotona kituuttaessa, mutta kun viikonloppuna olin kavereiden kanssa syöppölomalla siellä isäni talolla.


Olen puun ja kuoren välissä. Yksin koen jatkuvaa painetta yrittää olla vähempi syrjäytynyt. Ihmisten kanssa taas tunnen itseni epäonnistuneeksi ja sairaaksi.


Anteeksi sekava teksti. Kirjoittaminenkin on tuntunut lähiaikoina haastavalta.