En ole enää henkari

Odotan suurta motivaatiota ja varmuutta siitä, että en tule koskaan hyväksymään itseäni tämän kokoisena. Silloin voisin vain keskittyä ja paahtaa suoraan kohti tavoitetta, kuten pari-kolme vuotta takaperin.
Joka toinen hetki olen valmis lukittautumaan neljän seinän sisälle vain ulkoisen pehmeyteni vuoksi ja joka toinen hetki mietin, että ehkä sittenkin siedän itseäni tällaisena tai yksinkertaisesti että on parempi olla terve kuin laiha, joten miksi en sallisi itselleni nautintoa x. (x=ruokaa) Joskus lyön läskiksi (=ahmimisen lievempi muoto) tässä vaiheessa, joskus taas siirryn suoraan seuraavaan vaiheeseen eli entistä rankempaan itseinhoon ja ruoka-ahdistukseen.

Terapeuttini on sitä mieltä, ettei minun pitäisi laihduttaa, ei vaikka (ajattelen että) se tekisi minut tyytyväisemmäksi. Ja jos se ei ole jo valjennut niin minulla on teille yllätys: en enää ole lähelläkään alipainon rajoja, vaan normaalin keskirajan yläpuolella. Minun tulisi vain työskennellä mieleni kanssa kunnes hyväksyn sen että kaikista kauneimmat vaatteet eivät näytä hyvältä päälläni ja tulen toimeen pömppövatsani kanssa, jota olen inhonnut 2-vuotiaasta lähtien. Minä en oikein ymmärrä, miksi pitää itsensä sen kokoisena, että on vaikeampi löytää istuvia vaatteita? Varsinkin kun oman tyylin kehittäminen on minulle henkireikä.