47

Päähäni on iskostunut luku 47.

Se ääni päässäni on kehottanut minua kaiken aikaa pyrkimään takaisin 47:n. Myös silloin, kuin olin terveimmilläni, vaikka ääni olikin hiljaisempi niihin aikoihin.

Kuulin tänään äidiltä, että 47-kiloisena olin ruma. Hän on aina kehunut myös ulkonäköäni, mutta nyt hän myönsi että olin ruma tai ainakin että se oli rumaa. Outoa, sillä kaipaan niitä aikoja, sillä ihmiset koko ajan reagoivat ulkonäkööni sanomalla että olin kaunis. Sanovatko ihmiset niin oikeasti vain säälistä? Koska ajattelivat, että syömishäiriöisen itsetunto tarvitsee jatkuvaa kehumista?  Äidin mukaan ihoni oli kuulemma kuin vanhuksen ja käsivarsillani oli ohut lanugo-turkki.  Minä en vaan voi uskoa noita edellisen lauseen väittämiä, en koskaan ollut niin laiha. Äiti tietää, että minulla on edelleen jokin pakkomielle lukuun 47, joten ehkä hän haluaa vain liioitella silloisia ongelmiani, jotta en laihduttaisi itseäni samoihin mittoihin? Vai olenko todella ollut niin sairas, etten ole sitä täysin itse edes jälkikäteen tajunnut?

Saan välillä mieleeni välähdyksiä, mutta en tiedä ovatko ne välähdyksiä todellisuudesta vai jotain vainoharhaisuuteni tuotetta. Niiden välähdysten aikana mietin sitä mahdollisuutta, että olisin uppoamassa uudestaan syömishäiriön suohon ja huomaan jotain hälyttäviä ajatuksia, jotka kulkevat samaa rataa kuin kolmisen vuotta sitten sairastuessani. Esimerkiksi minusta on alkanut tuntua, että ruumiinkuvani on vääristynyt - mikä on sinällään erikoista, sillä se ei ollut mielestäni edes sairaimmillani kovin vääristynyt - en loppuenlopuksi (nelosella alkavassa painossa ollessani) nähnyt itseäni läskinä vaan ruualla leikkiminen tyydytti enemmänkin kontrollintarvetta kuin tarvetta laihduttaa läskiä pois. Mutta ns. "paranemisen" ja "painon normalisoinnin" lähtiessä käyntiin, yli 10 kiloa sitten tunsin itseni ihan yhtä läskiksi kuin nytkin (=läskiksi!). Toisaalta elämän potkiessa päähän tunnen taas olevani se hatara, tuskin pystyssä pysyvä tyttö, ja se saa ryhtinikin lysähtämään. Näyttää varmaan kamalalta, kun tälläinen normaalipainon keskijanan yläpuolelle sijoittuva tyttö lysähtää kasaan leikkimään kävelevää luukasaa, tuntuu kuin se olisi automaattinen reaktioni vastoinkäymisiin.


Huomenna on lähtö mökille, ja sitä en muistanut ottaa huomioon suunnitelmaa tehdessäni. En usko, että tulee ongelmia, yritän syödä tarpeeksi mutta "turvallista", juhannusaattona voin sitten toivottavasti rauhallisin mielin suoda itselleni keskikesän herkkuja ja testata La rossa-vegaanimakkarat <:


Hyvää ja rentouttavaa juhannusta!