Mur

Elossa takaisin reissusta. Tulin jo sunnuntaina mutta jotenkin sain heti buukattua viikon niin täyteen kaikkia "velvollisuuksia" etten ole ehtinyt bloggailemaan. Lisäksi vaikuttaa varmaan sekin että asun nyt 36 neliötä pienemmässä kämpässä eikä ole niin helppoa hommailla itsekseen koneella kun joku hääräilee aina lähettyvillä.


Matka oli kokemisen arvoinen kokonaisuus, vaikka jouduinkin tekemisiin sen faktan kanssa että en voi paeta ongelmiani lähtemällä tuntemattomaan ympäristöön. Vielä vähemmän pääsen niitä karkuun ympäristössä, jossa on ihmisiä. Kauniita, onnellisia, huolettomia ihmisiä, no, kuvitelkaa leirintäalue täynnä täydellisiä ruotsalaisia. Kuuntelin hentoja säveliä kesäillassa, kauneimmassa ympäristössä missä olen pitkiin aikoihin ollut, ja mietin miten selvitä ihmisyydestä. Muut tanssivat vaikka musiikki ei ollut erityisen tanssittavaa, minä halusin vain olla ilmaisematta olemuksellani mitään. Halusin kai olla kaiken yläpuolella turvassa, olla hillitty, hallittu, minimalistinen, etäinen. Kontrollissa.
Yllä kuvattua olotilaa voisi kutsua lukoksi, mutta toisaalta tunnen siinä oloni niin turvalliseksi etten haluaisi antaa sille noin negatiivissävytteistä nimitystä. Lukko napsahtaa päälle yleensä kun tunnen itseni jotenkin väärinymmärretyksi, loukatuksi tai kun joku puhuu syömisistäni, kuten tälläkin kertaa. Kerroin ystävälleni miten halusin taas murkinaa, niin se tokaisi että "sulla on kyllä varmaan alkamassa menkat (- - - kun syöt niin paljon)". Tunnen kuinka joku osa päästäni takertuu noihin sanoihin ja tavallaan hävettää miten en voi olla välittämättä tuollaisista kommenteista.
Oli hauskojakin hetkiä, mutta telttaretkillä sitä joutuu face-to-face varsinkin omien heikkouksien ja huonojen puolien kanssa. Useammin kuin kerran olin itku kurkussa jostain mitättömästä asiasta inhoten omaa yliherkkyyttäni. Toisinaan tunsin itseni hirviöksi. Kun olen yli puoli vuorokautta ihmisten seurassa, minusta tulee reviiriään vahtiva koiraeläin.