ehkä sen takia, että se on ainoa tapa mennä eteenpäin.
Elämä on pakottanut minut ottamaan niitä minimaalisia riskejä,
joita en aiemmin olisi uskaltanut ottaa.
Olen uskaltanut mm. päästää hiljalleen irti facebookfobiastani ja tavannut ihmisiä, joiden olen pelännyt aiheuttavan minussa oksennusreaktion (mutta ei, en edelleenkään harrasta oksentelua). Kuten olen sanonut, pelkään FB:ssä kaikkea sitä informaatiotulvaa ja asioita, jotka olisin mielihyvin jättänyt kuulematta. Koko sivustohan on niitä tulvillaan. Ehkä olen lähtenyt pakoon myös sitä sosiaalista minääni, sitä joka on iloinen, aktiivinen, vaikuttaa huolettomalta, tarvitsee vain harvoin muiden tukea, mutta auttaa muita mielellään, on aina parhaat päällänsä ja muutenkin hieman ylilaittautunut. Sitä, joka tekee asioita extemporé ja jonka kanssa on hyvä syödä Ben & Jerry'siä. Tämä minä tuli tänään naamakirjan kuvissa vastaan, enkä ole koskaan katsonut kuvia itsestäni niin vierain silmin.
Ensinnäkin, minulla oli koko alkuvuoden päällä hirveä pakkomielle laittautumiseen. En osaa selittää sitä itsekkään - jotenkin vain tuntui, että minun pitää verhoutua kaikkiin niihin "ulkoisiin osiin" (tekoripsiin, piilareihin, hiustenpidennyksiin jne.) ja että peilin edessä käytetyt tunnit olivat parasta terapiaa. Mutta se taisi olla juuri toisin päin, se oli vain pakonomainen ahdituksenpurkukeino, mutta ei kovin kehittävä sellainen. Olen sitä paitsi aina tykännyt luonnollisemmasta lookista itselläni, joten en tiedä miksi minun oli siitäkin huolimatta pakko käyttää pynttäytymiseen x määrä aikaa ja vaivaa. Kai sekin oli vaan joku syömisoireilun korvike.
En myöskään ymmärrä, miten jaksoin olla sosiaalisesti niin aktiivinen ja juosta happeningistä toiseen. Esimerkiksi hiihtolomalta löysin kuvia kolmista pippaloista. Mihin tarvitsin niitä kaikkia juhlia, ihmisiä? Kaikki tuo tuntuu nyt niin vieraalta. Tuntuu, että järjestin suurehkot synttärinikin vain jotta mahdollisimman monella olisi kivaa, en kuitenkaan tullut ajatelleeksi ettei täyteen vedetty tupa ollut ihan sitä mitä minä itse kaipasin.
And all the fat-skinny people, and all the tall-short people
And all the nobody people, and all the somebody people
I never thought I'd need so many people
Poistin kuvia rankalla kädellä ja jotenkin toivon, ettei minun tarvitse törmätä tuohon elämänvaiheeseeni uudestaan. En halua juosta paikasta toiseen ehtimättä ajatella tekemisiäni tai sanoamisiani. En halua olla se johon törmää joka pippaloissa tahtomattaankin (ts. tyrkky jokapaikanhöylä). Mieluummin vietän enemmän kotipäiviä ja keskityn pysyviin asioihin ja siihen mitä oikeasti olen. Silläkin uhalla, että olisin ihmisten mielestä jotenkin vaikeammin lähestyttävä.
Olen lähinnä odotellut malttamattomana ensiviikkoa, nimittäin uuteen asuntoon muuttaminen on ♥. Olen tehnyt sisustussuunnitelmia, pakkaillut vähän ja saanut äidinkin innostumaan Tord Boontjen valaisimista. Hän on luvannut ostaa minulle jo kauan kinuamani Icarus-lampun:
just love it
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti