b l a h

Tämä päivä on saanut minut pitkästä aikaa epäilemään kykyäni olla osa tätä maailmaa. Syytän siitä ankeaa ja venähtänyttä psykologinistuntoa, sillä sain taas puolitoista tuntia selostaa sille naiselle kaikesta mikä elämässäni saattaisi olla sairasta tai epänormaalia.

Minulle tuli äkkilähtö kun tajusin tänään olevan 3. elokuuta, ja perseen näköisenä metrossa (! welcome to my new life) istuessani ajattelin vain että en jaksa olla enää sairas. Tuntuu että psyk. polilla ravaaminen (erityisesti tuo lääkärillä käyminen) vain ylläpitää sairaudentuntoani ja jonkinlaista itsesäälissä kellumista, vaikka en muuten ole siihen taipuvainen. Olen kyllä sitä mieltä että mielen sisäiset solmut täytyy käsitellä auki, mutta en usko että oireiluni vatvomisella voitetaan mitään. Tiedostan itsekin negatiiviset ahdistuksenpurkukeinoni, ja vastaanotan apua niiden poistamiseksi niin kauan kun avuksi ei tarjota automaattisesti nappeja. Olen vain voinut niin paljon paremmin tämän kuukauden aikana, kun minun ei ole tarvinnut käydä joka viikko muistuttamassa itseäni siitä että olen jotenkin vajaakykyinen.

Tämänpäiväisen käynnin tarkoitus oli täyttää jonkinlainen psykologinen testi, mutta kofeiinivajareissani kykenin puhumaan vain ympäripyöreitä eikä lääkäri tainnut saada vastauksia mihinkään, niimpä hän varasi minulle vielä yhden ajan. Positiivista oli, ettei hän tällä kertaa käyttänyt kertaakaan sanaa kaksisuuntainen mielialahäiriö!

Mur

Elossa takaisin reissusta. Tulin jo sunnuntaina mutta jotenkin sain heti buukattua viikon niin täyteen kaikkia "velvollisuuksia" etten ole ehtinyt bloggailemaan. Lisäksi vaikuttaa varmaan sekin että asun nyt 36 neliötä pienemmässä kämpässä eikä ole niin helppoa hommailla itsekseen koneella kun joku hääräilee aina lähettyvillä.


Matka oli kokemisen arvoinen kokonaisuus, vaikka jouduinkin tekemisiin sen faktan kanssa että en voi paeta ongelmiani lähtemällä tuntemattomaan ympäristöön. Vielä vähemmän pääsen niitä karkuun ympäristössä, jossa on ihmisiä. Kauniita, onnellisia, huolettomia ihmisiä, no, kuvitelkaa leirintäalue täynnä täydellisiä ruotsalaisia. Kuuntelin hentoja säveliä kesäillassa, kauneimmassa ympäristössä missä olen pitkiin aikoihin ollut, ja mietin miten selvitä ihmisyydestä. Muut tanssivat vaikka musiikki ei ollut erityisen tanssittavaa, minä halusin vain olla ilmaisematta olemuksellani mitään. Halusin kai olla kaiken yläpuolella turvassa, olla hillitty, hallittu, minimalistinen, etäinen. Kontrollissa.
Yllä kuvattua olotilaa voisi kutsua lukoksi, mutta toisaalta tunnen siinä oloni niin turvalliseksi etten haluaisi antaa sille noin negatiivissävytteistä nimitystä. Lukko napsahtaa päälle yleensä kun tunnen itseni jotenkin väärinymmärretyksi, loukatuksi tai kun joku puhuu syömisistäni, kuten tälläkin kertaa. Kerroin ystävälleni miten halusin taas murkinaa, niin se tokaisi että "sulla on kyllä varmaan alkamassa menkat (- - - kun syöt niin paljon)". Tunnen kuinka joku osa päästäni takertuu noihin sanoihin ja tavallaan hävettää miten en voi olla välittämättä tuollaisista kommenteista.
Oli hauskojakin hetkiä, mutta telttaretkillä sitä joutuu face-to-face varsinkin omien heikkouksien ja huonojen puolien kanssa. Useammin kuin kerran olin itku kurkussa jostain mitättömästä asiasta inhoten omaa yliherkkyyttäni. Toisinaan tunsin itseni hirviöksi. Kun olen yli puoli vuorokautta ihmisten seurassa, minusta tulee reviiriään vahtiva koiraeläin.

*

Olen turhautunut tämän blogini, tällä hetkellä erityisesti ulkoasun, kanssa.
Johtunee ehkä siitä, että olen viime päivät pakkailun lomassa taiteillut [salaiseen] toiseen blogiini layoutia ja tämä on siihen nähden jokseenkin kömpelö.

Siksipä postaan teille piristykseksi ihanan ja kauniin Audreyn ♥

Lauantai oli oikeastaan mukava kesäinen päivä, enkä joutunut kasvotusten epämiellyttävien ihmisten kanssa. Oli suorastaan mielenkiintoista nähdä joitain tuttuja ihmisiä päiväsaikaan, kun on tottunut näkemään heitä vain korkeammissa promillemäärissä joskus illan taittuessa yöhön.


Olen taas alkanut lukemaan erästä kirjaa, jota taisin hehkuttaa edellisessä blogissani, ja se on herättänyt kaikenlaisia ajatuksia; hyviä ja ehkä vähän huonojakin, vaikka sitä on vaikea myöntää. Siinä käsitellään elämäntapoja yleensä, vegaanista ja puhdasta ruokavaliota, ja no, laihdutustakin. Se on ehkä fiksuiten kirjoitettu ravintoa käsittelevä kirja mitä olen lukenut, varsinkin kun puhutaan kaikista niistä kemikaaleista mitä ruuan (erityisesti eläinperäisten tuotteiden) mukana kehoomme kulkeutuu, ja yritän suhtautua järkevästi siihen laihdutuspuoleen. Olla vähemmän mustavalkoinen, mutta sehän nyt on tavoitteeni muutenkin.


Edellisestä lauseesta huolimatta olen ajatellut muuttaa arkiruokavaliotani vegaaniseksi. Olen aina pitänyt veganismia todella mustavalkoisena tapana elää, mutta on kai parempi edes suosia sitä kuin elää lakto-ovo-vegenä seitsemänä päivänä viikossa, varsinkin nyt kun olen vakuuttunut siitä ettei ihmisen kuulu juoda maitoa tai syödä kehittymättömiä kananpoikasia. Katsoi asiaa sitten terveydellisestä tai eettisestä näkökulmasta.

Ehkä tänään

Koen etten ole ihan päässyt sisään bloggailuun niinkuin aiemmin, tekstin tuottaminen on väkinäistä ja ajatus katkeilee tuon tuosta. Sinällään normaalia, sillä hunajaa-aikoina raapustelin tuntemuksiani ylös parhaimmillaan joka päivä, ja opin ilmaisemaan itseäni kirjallisesti varsin sujuvasti. Tällä hetkellä kirjoittaminen vie enemmän aikaa koska päässä lyö tyhjää suurimman osan siitä ajasta kun kirjoituslomake on auki. Huoh. Toivottavasti tekstiäni ei ole tuskaisen vaikea lukea, uskon kuitenkin että kehityn päivä päivältä  kohti sitä samaa pistettä missä ennen olin.

b o w i e ♥

Olen tänään menossa kavereiden kanssa ulos, jonnekkin missä on ihmisiä. Ei huvita, mutta pakotan itseni;


entä jos minun on tarkoitus mennä
entä jos elämäni muuttuu tänään
entä jos tapahtuu jotain erityistä
entä jos kadun, jos jätän menemättä
pakko mennä


Ajatuksia, jotka valtaavat pääni aina kun joku pyytää minua johonkin. Pakko.
Sitten käyn suihkussa, harjaan hiukseni (ne jotka tulivat postiluukusta eräs kaunis päivä), kiharran ne,
kiinnitän ne, lakkaan kynteni, puuteroin kasvoni, rajaan silmäni, värjään ripset, muotoilen kulmat, 
lisään aurinkopuuteria ja poskipunaa. Menen vaatekaapille; nappaan miellyttävän vaatekappaleen
tai vaihtoehtoisesti itken. 
Lähden, olen joko ali- tai ylipukeutunut, hermostuttaa, tapaan ihmisiä, he esittävät minulle kysymyksiä joihin en halua vastata. 
Syön roskaa ihan vaan siitä sosiaalisesta paineesta, eikä se edes kaduta. Paitsi ehkä sitten kotona, kun tajuaa
ettei mikään ollut taaskan sen arvoista.


Ehkä tänään kaikki menee toisin.

face the facebook phobia

Olen lähiviikkojen aikana ollut rohkeampi, 
ehkä sen takia, että se on ainoa tapa mennä eteenpäin.
Elämä on pakottanut minut ottamaan niitä minimaalisia riskejä,
joita en aiemmin olisi uskaltanut ottaa.


Olen uskaltanut mm. päästää hiljalleen irti facebookfobiastani ja tavannut ihmisiä, joiden olen pelännyt aiheuttavan minussa oksennusreaktion (mutta ei, en edelleenkään harrasta oksentelua). Kuten olen sanonut, pelkään FB:ssä kaikkea sitä informaatiotulvaa ja asioita, jotka olisin mielihyvin jättänyt kuulematta. Koko sivustohan on niitä tulvillaan. Ehkä olen lähtenyt pakoon myös sitä sosiaalista minääni, sitä joka on iloinen, aktiivinen, vaikuttaa huolettomalta, tarvitsee vain harvoin muiden tukea, mutta auttaa muita mielellään, on aina parhaat päällänsä ja muutenkin hieman ylilaittautunut. Sitä, joka tekee asioita extemporé ja jonka kanssa on hyvä syödä Ben & Jerry'siä. Tämä minä tuli tänään naamakirjan kuvissa vastaan, enkä ole koskaan katsonut kuvia itsestäni niin vierain silmin.
Ensinnäkin, minulla oli koko alkuvuoden päällä hirveä pakkomielle laittautumiseen. En osaa selittää sitä itsekkään - jotenkin vain tuntui, että minun pitää verhoutua kaikkiin niihin "ulkoisiin osiin" (tekoripsiin, piilareihin, hiustenpidennyksiin jne.) ja että peilin edessä käytetyt tunnit olivat parasta terapiaa. Mutta se taisi olla juuri toisin päin, se oli vain pakonomainen ahdituksenpurkukeino, mutta ei kovin kehittävä sellainen. Olen sitä paitsi aina tykännyt luonnollisemmasta lookista itselläni, joten en tiedä miksi minun oli siitäkin huolimatta pakko käyttää pynttäytymiseen x määrä aikaa ja vaivaa. Kai sekin oli vaan joku syömisoireilun korvike.
En myöskään ymmärrä, miten jaksoin olla sosiaalisesti niin aktiivinen ja juosta happeningistä toiseen. Esimerkiksi hiihtolomalta löysin kuvia kolmista pippaloista. Mihin tarvitsin niitä kaikkia juhlia, ihmisiä? Kaikki tuo tuntuu nyt niin vieraalta. Tuntuu, että järjestin suurehkot synttärinikin vain jotta mahdollisimman monella olisi kivaa, en kuitenkaan tullut ajatelleeksi ettei täyteen vedetty tupa ollut ihan sitä mitä minä itse kaipasin.


And all the fat-skinny people, and all the tall-short people
And all the nobody people, and all the somebody people
I never thought I'd need so many people


Poistin kuvia rankalla kädellä ja jotenkin toivon, ettei minun tarvitse törmätä tuohon elämänvaiheeseeni uudestaan. En halua juosta paikasta toiseen ehtimättä ajatella tekemisiäni tai sanoamisiani. En halua olla se johon törmää joka pippaloissa tahtomattaankin (ts. tyrkky jokapaikanhöylä). Mieluummin vietän enemmän kotipäiviä ja keskityn pysyviin asioihin ja siihen mitä oikeasti olen. Silläkin uhalla, että olisin ihmisten mielestä jotenkin vaikeammin lähestyttävä.

Olen lähinnä odotellut malttamattomana ensiviikkoa, nimittäin uuteen asuntoon muuttaminen on ♥. Olen tehnyt sisustussuunnitelmia, pakkaillut vähän ja saanut äidinkin innostumaan Tord Boontjen valaisimista. Hän on luvannut ostaa minulle jo kauan kinuamani Icarus-lampun:

just love it

Time may change me, but I can't trace time

Lähipäivinä on tuntunut, että ehkä muutosten tuulet löytävät minunkin elämääni pikkuhiljaa.

Muutto on konkretisoitunut lattialla lojuviksi pahvilaatikoiksi ja heti muuton jälkeisenä päivänä lähden parin ystävän kanssa koettelemaan ruotsinkielentaitojani festareille Ahvenanmaalle. Kaikki uusi otetaan mielihyvin vastaan, sillä uusilla asioilla on taipumus poikia lisää uusia asioita = muutoksia!

Tietynlaista vaihtelua toi myös tämänpäiväinen psykiatrilla käynti, sillä tavallisten lääkereseptien vekslaamisien sijasta tämä väliaikainen lääkäri keksi jostain ottaa puheeksi kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja tutkia perinpohjin jos sellaisesta voisi tapauksessani puhua. Itse en tunnista varsinaisia manioita, mutta masennus ja neutraali olotila kyllä vuorottelevat jaksoittain. Täytetään ensi kerralla joku kaavake aiheesta, mutta lääkärikin alkoi kuulostaa vähän epäileväiseltä kun kerroin ettei vakavaa maanisuutta ole esiintynyt.

Ihmetyttää vaan kun jossain vaiheessa (ennen kuin päästiin edes puhumaan syömisistä) lääkäri innostui selittämään, että "jos et olisi jo aloittanut terapiasuhdetta täällä [syömishäiriöihin keskittyneellä psyk. polilla], sinut voisi hyvin siirtää vaikka tavalliselle psykiatriselle polille!" ... Tässä vaiheessa päätin vain hengittää syvään. Mistä hemmetistä lääkäri päätteli, että syöminen ei ole minulle enää big issue tai että en tarvitse siihen tukea?  No, tietenkin tästä normaalista, pehmeästä ulkomuodosta, mutta aika asiantuntematonta vetää tuollaisia johtopäätöksiä sh-polilla. Myöhemmin hän ikäänkuin ohimennen kysäisi, onko syömisen kanssa vieläkin ongelmia.

Hän oli ihan mukava muuten, mutta tuollaiset ajattelemattomat ilmaisut nakersivat väkisinkin luottamusta. Ja tosiaan, hän on vain väliaikaisesti lääkärinä tuolla. Onneksi.

m niin kuin morkkis

Kuten jo deletoimassani postauksessa selostin, perjantai juhlineen ei ollut katastrofaalinen, muttei myöskään brilliantti. Ehkä olen päässyt vähän eteenpäin, ajatukset ovat siirtyneet poispäin Entisestä.


Tämä päivä on mennyt syödessä törmättyäni suurimpaan ristiriitaani. Nimittäin yhtä paljon kuin pelkään lihomista tai edes tähän painoon jämähtämistä, pelkään sitä, että ystävät huolestuvat minusta. Ensinnäkään en halua näyttää heille, että olen vaarassa sairastua uudestaan (heidän silmissäänhän olen varmasti terve ja ruokahaluinen), varsinkaan, kun ystäväpiirissä on sh-taustaisia tapauksia. Ahdistun itse muiden laihdutusyrityksistä ja ihan vain nirsoiluistakin, joten minusta tuntuu välillä mahdottomalta olla se ilonpilaaja, kun joku keksii että hei leivotaan pullaa. Tavallaan tiedän, että on järjenvastaista syödä muiden odotusten mukaan, mutta oma ahdistukseni kasvaa aina niin merkittäväksi kun huomaan seurueessa jonkun laihduttavan, etten halua ottaa edes riskiä, että asettaisin ystäväni samaan asemaan. Joten, kun kaveri tänään huudahti että ostetaan edes jätskiä!, se oli menoa tältä päivältä. Toisaalta tulin siihen tulokseen että jatkossa minun on joko a) pidettävä huolta että muiden ihmisten läsnäolo ei vaikuta syömiseeni tai b) vähentää hengaamista sosiaalisissa tilanteissa. On turha edes sanoa kumpi keino olisi järkevämpi, mutta tehokkuus onkin sitten ihan eri juttu.


Huomasin juuri, etten kestä syöpöttelystä seuraavia fiiliksiä, joten seuraavat herkut syön vasta uudessa kämpässä puolentoista viikon päästä. Se on minulle pitkä aika, sillä laihimpinakin aikoina herkkuja meni kerran viikossa ja nyt olen tottunut vieläkin possumpaan elämään. Lisäksi muuton jälkeisenä päivänä lähden parin ystävän kanssa reissuun, josta haluan selvitä mieli mahdollisimman ehjänä. Tiedän, että tulen matkalla paremmin toimeen itseni kanssa kun minun ei tarvitse miettiä edellispäivien syömisiä vaan voin olla niihin tyytyväinen.